maanantai 15. huhtikuuta 2013

Isyydestä ja biologisesta isyydestä


Olen itsekseni mietiskellyt varmaan  viiden vuoden ajan jo sitä, millä tavalla perheeni haluaisin perustaa sitten kun sen aika on. Olen yleensä tullut siihen tulokseen, että ihan yksikseen tai toisen naisen kanssa parisuhteessa ollessa ideaali tapa saada se oma lapsi olisi, että joku tuttu mies toimisi siittiöiden luovuttajana. Mies, joka voisi olla lapsen elämässä jollain tavalla läsnä toisi lapselle sen korvaamattoman tiedon hänen omista biologisista juuristaan. 

Toisaalta tiedän, että lapsi joka on saanut alkunsa anonyymeistä sukusoluista ei siitä kärsi mitenkään ja anonyymin luovuttajan käyttäminen onkin pohdinnoissani ollut se seuraavaksi paras vaihtoehto. Ajattelen niin, että luovutetuista siittiöistä alkunsa saanut lapsi joutuu elämässään käsittelemään jotenkin sen asian, että ei tule koskaan näkemään kenestä puolet hänen geeneistään ovat peräisin. Tilanne ei kuitenkaan varmasti mitenkään psyykkisesti rampauttaa lasta, kunhan se käsitellään fiksusti.

Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien parien lapsihaaveita. Lapsen oikeus isään on tässä yhteydessä usein kuultu slogan. Nämä ydinperheen ystävät eivät kuitenkaan tarkenna sen kummemmin mitä oikein tarkoittavat: biologista isää, mieshahmoa ydinperheessä vai ylipäänsä toista aikuista perheessä. Tai ehkä heidän kohdallaan kyse on vain kaipuusta menneeseen aikaan, jolloin asiat olivat niin ihanan yksinkertaisia?

Minulla on lämmin suhde omaan isääni ja ehkä siksi pidän tärkeänä sitä, että lapsella on kaksi vanhempaa. En usko, että on oikeastaan mitään merkitystä sillä, mitä sukupuolta vanhemmat ovat. Kyllä niitä miehiä ja naisia on maailmassa muuallakin, ei jokaista tyyppiä ole pakko löytyä omasta ydinperheestä. (Mutta hetkinen!  Tietysti tiedän myös sen, ettei yhden vanhemman lapsi ole yhtään sen onnettomampi kuin kahden vanhemman lapsi. Anteeksi. On hauskaa saada itsensä kiinni tällaisesta ajatuksesta, että koska minulla on näin, niin muillakin varmasti on näin. Ehdottomasti maailman huonoin argumentti tilanteeseen kuin tilanteeseen!)

Olemme nyt naisystäväni kanssa olleet isyysasian äärellä ihan konkreettisesti. Kuka olisi se tuttu mies, jonka apua voisimme pyytää asiassa? Ja jos keksimme tuttavistamme jonkun, jota asian kanssa lähestyä, mitenköhän todennäköisesti idea on hänenkin mielestään hyvä ja toteuttamiskelpoinen? Vai kääntyäkö lapsettomuusklinikan ja tanskalaisten pakastesiittiöiden puoleen?

2 kommenttia:

  1. Hienoja pohdintoja. Meillä ei ole lapsenhankintayritykset vielä lähitulevaisuudessakaan, mutta ollaan pohdittu myös isyysasioita. Olisiko se joku tuttu? Toisaalta tuntuu oudolta, jopa pelottavalta, että isä olisi joku joka aktiivisesti olisi läsnä arjessa. Vähän niinkuin kolmantena (neljäntenä?) pyöränä. Toisaalta taas, kärsiikö lapsi siitä, ettei tapaa biologista isäänsä ehkä koskaan. Ja pyöritystähän voi jatkaa vaikka maailman tappiin asti. Onnea siis pohdintaan!

    VastaaPoista
  2. Onnea ja viisautta teillekin miettimisiin ja suunnitelmiin! Näissä jutuissa taitaa olla niin, että pitää löytää se itselle toimivin ja parhaalta tuntuva ratkaisu. Yksille se on yhdenlainen, toisille toinen...

    VastaaPoista