Tänään on 37+4

Siis kun puhutaan raskausviikoista. Eli raskaus on siis ihan lopuillaan. Voin sanoa ihmisille, että puolisoni on viimeisillään raskaana. Viimeisillään. Tuntuu epäuskottavalta. Minusta viimeisillään raskaana olevat ovat jotain puolituttuja, vaikeasti käveleviä naisia, joiden kuulen lähteneen seuraavana päivänä synnytyssairaalaan.

Mutta nyt siis meilläkin ollaan viimeisillään. Vauva voi ruveta syntymään minä hetkenä hyvänsä. Sitä ei kuitenkaan kannata varpaisillaan odottaa, sillä se saattaa myös ruveta syntymään vasta kuukauden päästä. Se päättää itse.

Raskaus on sujunut hyvin. Tai ainakin ihan tavallisesti, ilman mitään erityisiä komplikaatioita. Tavanomaisesti sujuvaan raskauteen kuuluu muuten kaksi käyntiä päivystyksessä, ensin ihan alkuraskaudessa kovien vatsakipujen vuoksi ja sitten ihan loppuraskaudessa korkean verenpaineen vuoksi. Mitään erityistä vikaa ei löytynyt kummallakaan kerralla, diagnoosina oli sellaista epämääräistä raskauteen kuuluvaa jotain vaan. Tavanomaiseen raskauteen kuuluu myös pahoinvointia ja väsymystä, käsien tunnottomuutta ja särkyä, levottomia jalkoja ja raskausihottumaa. Reipasta vauhtia ei ole voinut kävellä eikä selkä suorassa istua enää elokuun jälkeen.

Mutta Luojan kiitos kaikki on sujunut hyvin! Viikolla 21 sikiön liikkeet alkoivat tuntua ja viikolla 25 sen sydänmenlyönnit saattoi kuulla vain painamalla korvansa vatsalle ja olemalla itse ihan hipihiljaa. Viikon 32 jälkeen jalkaan ovat mahtuneet enää trikoot ja viikon 35 jälkeen mikään talvitakki ei ole mennyt kokonaan kiinni. Ihanaa!

Ja nyt vain odotellaan. Alku- ja keskiraskauden levollisuus (tämähän on maailman luonnollisin asia) on vaihtunut jännitykseen. Olo on vähän niin kuin Linnanmäellä hurjaan vetkutuslaitteeseen jonottaessa. Ihan kohta tapahtuu jotain huimaa!

Vaatteita, tavaroita, tarvikkeita, sänkyjä...

Kaikkea pitää yhtäkkiä hankkia, kun perheeseen on tulossa vauva. Ennen ajattelin, että vauvakrääsä, siinäpä taas vähemmän tasapainoiset ajautuvat shoppailukierteeseen ja maailma vielä kaiken huipuksi tuhoutuu kaikesta kertakäyttökultturista.

No, nyt voin kertoa juuri saamaani ensikäden tietoa asiasta. Ensimmäistä (ja ehkä myöhemminkin?) lasta odottaessa voi nimittäin tulla sellainen mieletön valmistautumisen tarve, jota ei kaikki äitiys-, raskaus- ja vauvakirjat luettuaan osaa toteuttaa enää muulla tavoin, kuin ostamalla KAIKKEA. Olen huomannut. Ja onhan se tietysti osin järkevääkin, koska KAIKKEA pitää taloudesta synnytyksen jälkeen löytyä.

Mutta käytännöllisen varutumisen lisäksi tässä tulevalle vauvalle hamstraamisessa on filosofinen piirre: se, että yrittää kaikin keinoin valmistautua tilanteeseen, johon ei oikeasti voi mitenkään valmistautua. Oman epävarmuutensa saa hälvennettyä hetkeksi kannellessaan uutta body-puolipotkarisettiä pussissa ostoskeskuksesta kotiin. Minulla on aina hetken vähän turvallisempi olo, kun olen saanut hankittua turvakaukalon, toppahaalarin tai kypärämyssyn. Tuntuu kuin sen mittainen pätkä tulevaisuutta olisi jotenkin siloiteltu edellämme.

Ja onneksi maailman tuhoutumista on helppo välttää vauvatavaraa ostaessa. Taitaa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus hankkia ensikama käytettynä. Niin kuin tämä Ruskovillan silkkinen myssy, joka taisi olla ensimmäinen ostokseni tähän aihepiiriin liittyen.

Lue se kirjasta

Tämä kirja hankittiin meille heti kymmenennellä raskausviikolla. The Pregnant Body Book, suosittelen. Mahtavia kuvia ja paljon tietoa siitä, mitä vatsanahan alla juuri nyt tapahtuu. Muita kirjoja, joista olen tykännyt, on esimerkiksi Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus sekä en-nyt-muista-kenen kirjoittama Breastfeeding Made Simple.

Kirjasta lukiessa kaikki vaikuttaa niin helpolta ja järkevältä. Tee näin ja älä tee näin. Ohjeita helppoon synnytykseen ja vaivattomaan, mutta riemukkaaseen vauvanhoitoon riittää. Vaikka lienee olemassa pieni mahdollisuus, että kaikki ei mene niin kuin kirjoissa...

Kysykää sitten muutaman kuukauden päästä!

Vauvaunia

On kiinnostavaa seurata tätä prosessia, joka minussa itsessäni on käynnistynyt. Lapsen vanhemmaksi tulemisen prosessia. Se on varmaan käynnistynyt jo kauan aikaa sitten jossain tietoisuuteni hämärissä nurkissa, mutta siellä se on lymyillyt ihan huomaamattomana. 

Mitä lähemmäs vauvan syntymä nyt tulee, sitä paremmin huomaan minussa tapahtuvat muutokset. Muistan kun teimme päätöksen inseminaatioiden aloittamisesta. Silloin tuntui kummalliselta puhua vauvasta. Tuntui mukavammalta puhutella tulevaa lasta vähän etäisemmin, ehkä vähän humoristisesti perillisenä tai sikiönä tai jotenkin kiertää koko asia puhumalla pikkuvaatteiden ostelusta. 

Kun yhtäkkiä olimmekin raskaana, luin ahnaasti raskausviikkoselostuksista miten kaikki tapahtuu: milloin alkio muuttuu sikiöksi ja milloin keskenmeno muuttuu ennenaikaiseksi synnytykseksi. Vähän kerrallaan alkoi tuntua siltä, että sikiö tosiaan muuttuu jossain vaiheessa vauvaksi. Syntyy. Ja sitten meillä on vauva. Raskaus ei tuntunut enää projektilta, joka päättyy laskettuun aikaan vaan lapsen saaminen alkoi hahmottua projektina, jonka suunnitteluvaihe kestää laskettuun aikaan asti ja tositoimet alkavat sen jälkeen.

Aloin nähdä jossain vaiheessa unia vauvasta ja olen nähnyt niitä paljon. Jossain unessa vauvalla oli pitkä kirahvin kaula ja toisessa unessa syötin vauvalle tuttipullolla maitokahvia. Unista tiedän, että vanhemmaksi kasvamisen prosessi on aktiivisesti käynnissä, siellä ne ajatukset ja tunteet totuttelevat uuteen tilanteeseen ja luovat sidettä vielä syntymättömään perheenjäseneen.

On ollut jotenkin helpottavaa tajuta, että vauvan saaminen ja rakastaminen tosiaan on prosessi. Ei se käykään niin, että vauva syntyy yllätyksenomaisesti ja on heti maailman ihanin ja tärkein asia. Raskausaika on totuttelua tulevaan, pikkuhiljaa. Vauva valtaa ajatuksia raskauden edetessä yhä enemmän ja enemmän. Ja sittenkään ei tule valmista, vaan prosessi jatkuu syntymän jälkeen.

Elämä on sellaista, että koskaan ei tule ihan valmiiksi. Sen kun muistaisi niillä hetkillä, kun tuntuu, että pitäisi olla jo valmis.

Varhaisultra

Varhaisultrassa, eli ihan raskauden alussa tehtävässä ultraänitutkimuksessa, käyminen on turhaa. Sitä ei mikään kunta tarjoa kenellekään, vaan varhaisultraan päästäkseen pitää olla valmis maksamaan lysti kokonaan itse. Meidän tapauksessamme 190 euroa. Lääkäri, joka ultrauksen meille suoritti, sanoi että normaalisti alkaneessa raskaudessa varhaisultrassa käyminen on muuten ihan turhaa ja lisäksi hysteeristä.
Silti kaikki tuntemani odottajat ovat käyneet varhaisultrassa. Eli taidan siis tuntea aika hysteerisiä ihmisiä.Tai no, ehkä alkion ultraaminen on lääketieteelliseltä kannalta turhaa, mutta kyllä se odottajien psyykkistä vointia helpottaa. Hetkeksi. Pienen möntin ruudulla nähtyään voi nimittäin hetken olla vähemmän huolissaan. Siellä se näkyy, joten siellä se on. Mitään salakavalaa keskenmenoa ei ole huomaamatta tapahtunut, eikä sydän ole pysähtynyt. Siellä se on. Tai siis oli ainakin äsken!

Tämän ikäisenä alkio on 9-14 mm pitkä, buranan kokoinen.

Yrittämisestä odottamiseen eli RASKAANA!

En tiedä miten tämän kirjoituksen aloittaisin. En ole saanut kirjoitettua mitään pitkään aikaan. Varmaan moneen kuukauteen! Laitan nyt asiat johonkin järjestykseen ja kerron. Lapsenhankintaprojektimme yllätti meidät molemmat muuttumalla todella nopeasti vaiheesta ”kyllähän raskaaksi tulemisessa voi tässä iässä mennä helposti vuosikin” vaiheeseen ”miten helvetissä voi olla nyt jo raskaana!”.

Siis raskaana! Se onnistui ihan heti! Miten uskomatonta! No, yllätys oli tietysti maailman iloisin. Kumpikaan meistä ei uskaltanut odottaa, että asiat kävisivät näin äkkiä. Raskaustestin plussan jälkeen minut yllätti toinenkin asia, nimittäin se, että en halunnut tai uskaltanut kertoa plussasta oikein kenellekään. Ajatus siitä, että kirjoittaisin uutisen blogiini tai edes kertoisin siitä lähimmille ystävilleni tuntui painostavalta. Jotenkin raskausuutinen on niin henkilökohtainen asia, että sen tahtoo pitää jonkin aikaa ihan itsellään. Ja totutella ajatukseen siitä, että nyt raskaus onkin todellisuutta. Vaikka sitä ei näe eikä huomaa vielä kukaan, niin siellä se silti on. Lisäksi raskauden toteamisen jälkeen järkytyksen ja yllätyksen lisäksi sisuksiin hiipii yhtäkkiä uusikin tunne: pelko siitä, että kaikki ei menekään hyvin. Vaikka en muissa asioissa olekaan taikauskoinen, alkoi tuntua turvallisemmalta, ettei uutista kerro heti kenellekään. 

Hedelmöittyminen onnistui siis toisella inseminaatiokerralla ja raskaus sai alkunsa. Huimaa. Ja nyt ollaan menossa tässä vaiheessa, jota kutsutaan aiheellisesti odottamiseksi. Eli odotettavissa meillä päin: kuukausikaupalla ODOTTAMISTA.

Mitä mietin tänään?

Ai mitäkö? No meidän hissiä! Se on nimittäin SUOMEN PIENIN HISSI. Ja meidän asuntomme on kolmannessa kerroksessa. Tulevien mahdollisten elämänmuutosten pyöriessä mielessä olen alkanut katsella lastenvaunujen kanssa kulkevia ihmisiä vähän sillä silmällä. Siis sillä, että miten tyylikkäät ja käyttökelpoisen näköiset vaunut ihmisellä on mukanaan. Ajattelin, että vaunut tietysti valitaan aikanaan nimenomaan ulkonäön perusteella: mustat, yksinkertaiset, sirot, mutta isorenkaiset. Sellaiset omaan tyyliin sopivat, niin kuin mega-asusteeksi.

Mutta siis se hissi! Kävin juuri mittanauhan kanssa rappukäytävässä ja selvisi, että hissimme on todellinen kääpiö. Se on vain 44 senttiä leveä. Sen kokoisia vaunuja ei varmasti ole vielä keksittykään. Niiden pitäisi nimittäin toimia jollain tippapussiteline-periaatteella, niin että vauvan peti olisi jonkin metallisen varren päässä. Tai pelkkä vauva, etteivät pedin reunat veisi tilaa. Ja sittenhän rakennelma ottaisi ja kaatuisi heti tuulessa. Joo, ei taida onnistua.

Mitä tällaisissa tilanteissa on tapana tehdä? Jättää vaunut rappukäytävään ja raahata lapsi sylissä kotikerrokseen? Purkaa vaunut osiin hissimatkailun ajaksi? Korvata kärrit kantoliinalla? Vai ostaa uusi asunto?

Luojan kiitos meillä on vielä aikaa miettiä!

Ruisku ja kuppi

Kun kerron ihmisille, että olemme aloittaneet koti-inseminaatiot, monen ihmisen kasvoilta voi lukea uteliaisuuden ja rohkeat sen jotenkin verhotusti saavat kysyttyäkin: miten se ihan OIKEASTI tapahtuu? Onko teillä muumimuki ja pitkä ruisku? Monella on myös ollut neuvoja jaettavana. Tiedettehän, että naisen olisi hyvä olla kiihottunut, kun inseminaatiota tehdään?

Minäpä kerron. Meillä on pieni muovinen lääkekuppi ja pieni muovinen lääkeruisku. Ruiskun ei kai oikeasti tarvitse olla puolimetrinen, lyhyempikin riittää. Koolla ei tässä tilanteessa ole niin hirveästi väliä, vaan sillä että ruiskua käyttää oikein. Meidän koti-inseminaatiomme ovat olleet hauskoja, naurettavia, jännittäviä, outoja ja rentoja tilanteita. Miespuolinen ystävämme on käynyt lääkekupin kanssa vessassa ja palannut sieltä kuppi puolillaan jotain tahmeaa. Minä olen imenyt lääkeruiskuun jonkinlaisen osuuden lääkekupin sisällöstä ja avovaimoni on maannut sohvalla ilman housuja ketarat levällään. Sitten olemme hihitelleet ja olen ruiskuttanut tuon vaatimattoman näköisen ihmeaineen naisystäväni vaginaan. Hänen pyllynsä alle on tässä vaiheessa huomattu laittaa tyyny, jotta lantio olisi vähän ylempänä ja minä olen kaatanut itselleni kupin kahvia. Vähän aikaa älypuhelinten selaamista ja siementen sisällä pitämistä ja sitten onkin jo kiire bussiin ja töihin.

Tämä tehdään kahdesti kuussa, kahtena peräkkäisenä päivänä tai joka toisena päivänä ovulaation aikaan. Tilanne on vähän erikoinen, jos se tapahtuu kotioloissa ja tosi erikoinen, jos se tehdään jossain muualla. Olemmekin huomanneet, että ei ole helppoa kiihottua tuossa kummallisessa hetkessä. Varsinkaan kun pyllyn alla on tyyny. Olemme siis soveltaneet ohjeita niin, että kiihottuminen ei ole välttämätöntä. Sen sijaan voi kiristellä lantionpohjalihaksia ja heilutella lantiota ylös alas, josko sekin jotenkin siivittäisi siittiöiden menoa.

Älkää kuitenkaan tehkö niin kuin me teemme, sillä tuloksista ei ole mitään takeita! (Mutta hauskaa tämä on näin ekalla kerralla ainakin.) 

Uskomattoman hienoja, mutta myös lakitekstiltä kalskahtavia käytännön asioita...

Kevät tulee hurjaa vauhtia, päivät on ihania ja aurinkoisia, västäräkit istuskelee bussipysäkin katolla ja deadlinet paukkuu. Blogin päivitys tuntuu aina jäävän illan viimeiseksi asiaksi ja seuraavana aamuna huomaa, että ainiin... päivittämättä se on vieläkin.

Mut nyt! Tänään, as we speak, tilanne on edennyt niin, että olemme päässeet lapsiprojektimme kanssa konkreettisen tekemisen makuun. Pitkän harkinnan, keskustelujen ja lakimiesten konsultoinnin jälkeen eräs miespuolinen ystävämme ryhtyi osalliseksi projektiimme siittiönlahjoittajana. Tilanne on nyt siis ihan paras mahdollinen ja ei muuta ku asiaan!

Monella tätä blogia lukemaan eksyvällä on varmaan samantyyppinen tilanne kuin meillä, joten kirjoittelen siittiön lahjoittajana toimivan miehen kanssa laatimamme aiesopimuksen raakileen tähän näin. Aiesopimus kannattaa ehdottomasti tehdä ja asiat miettiä loppuun asti. Aiesopimus ei ole mikään juridisesti vedenpitävä sopimus, mutta sen tarkoituksena on luoda yhteiset säännöt ja varmistaa se, että kaikki osapuolet ovat ryhtymässä projektiin samoilla ehdoilla. Aiesopimukseen voi myös palata joskus, sitten vuosien päästä, ja palautella mieliin, että mitä sitä oikein ajateltiin silloin kun tämä ekaluokkalainen oli vain vaaleanpunaista suunnitelmaa.

Olen jostain joskus löytänyt aiesopimuksen mallin, jonku mukaan tämä meidän paperi on tehty. Toivottavasti en syyllistynyt mihinkään tekijänoikeusrikkomukseen tai huonotapaisuuteen tämän tänne julkistaessani. (Jos kyllä, niin ota yhteyttä, maksan kipurahoja.)

Tämä tänään ja huomenna palaan spermajuttujen kanssa!



Aiesopimus

Tähän on kirjattu XX:n, YY:n ja NN:n välillä käytyjen keskustelujen kuluessa saavutetut näkemykset ja
yhteiset aikomukset suunnitelmasta, jonka tarkoituksena on saada lapsi, jonka vanhemmat ovat XX ja YY.

Olemme sopineet yksimielisesti seuraavaa:

- Lapsen isyyden selvittäminen kielletään ensi tilassa lapsen synnyttyä, jotta siittiöiden lahjoittajaa ei määritellä lapsen isäksi.

- XX ja YY sitoutuvat rekisteröimään parisuhteensa ja aloittamaan adoptioprosessin ensi tilassa lapsen synnyttyä, jotta YY määritellään lapsen toiseksi juridiseksi vanhemmaksi.

- Siittiöiden lahjoittaja sitoutuu olemaan vaatimatta lapsen isyyden selvittämistä. Siittiöiden lahjoittajalla ei ole mitään juridista sidettä (elatusvelvollisuutta tms.) lapseen.

- Lapsen vanhemmat sitoutuvat olemaan vaatimatta isyyden selvittämistä. Lapsella ei ole mitään juridista suhdetta (perimisoikeutta tms.) siittiöiden lahjoittajaan.

- XX ja YY sitoutuvat jakamaan lapsen vanhemmuuden keskenään niin, että molemmat toimivat yhtä lailla vanhempina, kantavat vastuuta lapsesta ja viettävät aikaa tämän kanssa.

- Osapuolten tahto on, että lapselle syntyy turvallinen ja hyvä suhde vanhempiinsa ja muihin läheisiin aikuisiin. Siittiöiden lahjoittajalla on oikeus olla läsnä lapsen elämässä.

- Kaikki vastuu lapsesta, esimerkiksi hänen kasvattamisestaan ja elättämisestään ovat XX:llä ja YY:llä.

- Lapsella on oikeus saada tietää siittiöiden lahjoittaja ja tutustua häneen.

- Mikäli olosuhteet myöhemmin muuttuvat, pyrkivät kaikki pitämäänhuolen siitä, että lapsen olemassa olevat läheiset ja hänelle tärkeät ihmissuhteet jatkuvat mahdollisimman häiriöttä: mitkään muutokset XX:n, YY:n tai NN:n ihmissuhteissa eivät saa estää lasta pitämättäyhteyttä vanhempiinsa tai siittiööiden lahjoittajaan.

- Osapuolilla on täysi vapaus kertoa lapsesta ja hänen vanhemmistaan, sekä lapsen hankkimiseen johtaneista tapahtumista oman harkintansa mukaan tämän pöytäkirjan ulkopuolisille asian missä vaiheessa tahansa.
Lapselle kerrotaan hänen syntymiseensä liittyneistä olosuhteista heti kun se käy luontevasti päinsä ja hän kykenee asian ymmärtämään.




Ajatuksia liitteeksi:

Myöhemmin on tarkoitus saattaa alulle myös toinen (ja kolmas?) lapsi, biologinen sisarus ensimmäiselle lapselle. Kaikki siis alustavasti sitoutuvat henkisesti siihen, että ensimmäinen lapsi ei jäisi ainoaksi.

Alustavasti ajateltiin, että hedelmöittymistä yritettäisiin ensin kuuden kuukauden ajan, jonka jälkeen kokoonnuttaisiin päättämään jatkosta. Hedelmöittymistä tulisi yrittää kaksi tai kolme kertaa per ovulaatio. Tilanteen mukaan joko XX:n ja YY:n tai NN:n luona. Mikäli raskaaksi tuleminen ei onnistu, voidaan yrittämistä jatkaa lapsettomuusklinikalla.

Syntyvä lapsi voisi kutsua NN:ää N-sedäksi. NN:n rooli lapsen elämässä olisi lähtökohtaisesti kummisetään verrattava. XX ja YY eivät aseta mitään vaatimuksia NN:n osuudelle lapsen elämässä. Lapselle kerrotaan NN:stä avoimesti ja lapsi saa itse valita millaisessa roolissa NN hänen elämässään on. NN:n omille lapsille kerrotaan tilanteesta mahdollisimman avoimesti, mutta vasta kun raskaus on niin pitkällä, että se on asiana ihan konkreettinen.

Syntyvän lapsen päiväkodissa, koulussa ym. kerrotaan avoimesti N-sedästä. Vaikka NN:llä ei ole vastuuta lapsesta, eikä oikeutta olla mukana päättämässä lapsen asioista, hänen mielipidettä kuunnellaan ja mahdollisuuksien mukaan kunnioitetaan.

Mikäli raskausaikana ilmenisi, että sikiö on vaikeasti vammainen tai sairas toimivat XX ja YY asian suhteen parhaan harkintansa mukaan. Mikäli sattuisi niin, että lapsen vanhemmista toinen kuolee, jää lapsi toisen vanhempansa huollettavaksi. Mikäli kumpikin lapsen vanhemmista kuolee, järjestetään lapsen elämä sen mukaan keneen aikuiseen hänellä on läheisimmät välit.

Isyydestä ja biologisesta isyydestä

Olen itsekseni mietiskellyt varmaan  viiden vuoden ajan jo sitä, millä tavalla perheeni haluaisin perustaa sitten kun sen aika on. Olen yleensä tullut siihen tulokseen, että ihan yksikseen tai toisen naisen kanssa parisuhteessa ollessa ideaali tapa saada se oma lapsi olisi, että joku tuttu mies toimisi siittiöiden luovuttajana. Mies, joka voisi olla lapsen elämässä jollain tavalla läsnä toisi lapselle sen korvaamattoman tiedon hänen omista biologisista juuristaan. 

Toisaalta tiedän, että lapsi joka on saanut alkunsa anonyymeistä sukusoluista ei siitä kärsi mitenkään ja anonyymin luovuttajan käyttäminen onkin pohdinnoissani ollut se seuraavaksi paras vaihtoehto. Ajattelen niin, että luovutetuista siittiöistä alkunsa saanut lapsi joutuu elämässään käsittelemään jotenkin sen asian, että ei tule koskaan näkemään kenestä puolet hänen geeneistään ovat peräisin. Tilanne ei kuitenkaan varmasti mitenkään psyykkisesti rampauttaa lasta, kunhan se käsitellään fiksusti.

Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien parien lapsihaaveita. Lapsen oikeus isään on tässä yhteydessä usein kuultu slogan. Nämä ydinperheen ystävät eivät kuitenkaan tarkenna sen kummemmin mitä oikein tarkoittavat: biologista isää, mieshahmoa ydinperheessä vai ylipäänsä toista aikuista perheessä. Tai ehkä heidän kohdallaan kyse on vain kaipuusta menneeseen aikaan, jolloin asiat olivat niin ihanan yksinkertaisia?

Minulla on lämmin suhde omaan isääni ja ehkä siksi pidän tärkeänä sitä, että lapsella on kaksi vanhempaa. En usko, että on oikeastaan mitään merkitystä sillä, mitä sukupuolta vanhemmat ovat. Kyllä niitä miehiä ja naisia on maailmassa muuallakin, ei jokaista tyyppiä ole pakko löytyä omasta ydinperheestä. (Mutta hetkinen!  Tietysti tiedän myös sen, ettei yhden vanhemman lapsi ole yhtään sen onnettomampi kuin kahden vanhemman lapsi. Anteeksi. On hauskaa saada itsensä kiinni tällaisesta ajatuksesta, että koska minulla on näin, niin muillakin varmasti on näin. Ehdottomasti maailman huonoin argumentti tilanteeseen kuin tilanteeseen!)

Olemme nyt naisystäväni kanssa olleet isyysasian äärellä ihan konkreettisesti. Kuka olisi se tuttu mies, jonka apua voisimme pyytää asiassa? Ja jos keksimme tuttavistamme jonkun, jota asian kanssa lähestyä, mitenköhän todennäköisesti idea on hänenkin mielestään hyvä ja toteuttamiskelpoinen? Vai kääntyäkö lapsettomuusklinikan ja tanskalaisten pakastesiittiöiden puoleen?

Testing, testing

Olen kuullut tapauksista, joissa pahaa aavistamaton ihminen huomaa olevansa yhtäkkiä raskaana. Siis raskaana! Apua! Raskaana, vaikka sen ei pitänyt olla mahdollista! Voin kuvitella minkälainen shokki on tulla vahingossa raskaaksi. Mutta tällä hetkellä tuntuu täysin mahdottomalta, että kukaan voisi tulla raskaaksi vahingossa. Tai oikeastaan ylipäänsä raskaaksi.

Ihmisen lisääntymisen realitetteihin tutustuminen tämän lapsiprojektin myötä on saanut ymmärtämään sen, miten käsittämättömistä, epätodennäköisistä, atominkokoisista jutuista hedelmöittymisessä on kyse. Ja nöyristymään sen edessä, miten vaivatonta, luonnollista ja helppoa lisääntyminen kuitenkin useimmiten on. Uskomatonta!

Kun ensimmäiset lapsen hankkimiseen liittyvät periaatteelliset jutut, kuten: milloin ja karkeasti ottaen niinku miten, oli saatu selvitettyä, alkoi projektimme ensimmäinen lääketieteelliseltä kalskahtava osa: ovulaatiohetken määrittäminen. Ovulaation ajankohdan määrittäminen on yksi pieni tapa parantaa näitä elämänkierron suuren ruletin todennäköisyyksiä. Ja myös helppoa ja hauskaa: sylki- ja pissatestejä muutamana päivänä kuussa.

Voin muuten kertoa muutaman tavan käyttää apteekin ovulaatiotestejä. Niitähän on vaikka minkä merkkisiä, meilläkin on ollut varmaan neljä erilaista. Esimerkiksi sellaisia tikkuja joiden päälle pissataan, voi käyttää kahdella tavalla. Niin, että testitikun vaaleanpunaisen suojakuoren irrottaa ennen pissaamista – tai sitten niin, että lorottaa pissan muovitulpan päälle. Jälkimmäisessä tapauksessa tulos ei välttämättä ole ihan luotettava.

Toisenlaisia – pissiin kastettavia tikkuja – joiden ohjeessa lukee, ettei niitä saa käyttää aamuvirtsasta testaamiseen, voi hyvin käyttää juurikin ohjeen mukaan päivällä ja illalla. Tai sitten voi kovassa aamupissahädässä makuuhuoneesta vessaan juoksiessa haalia matkalta mukin, jatkaa vessaan, roiskupissata mukiin, heittää tikun perään - ja tajuta sitten, että taas tulee huumoritulos ovulaatiotestistä.

Näistä huolimatta osa testeistä on onnistunut ja ovulaatio on paikannettu kellontekijän tarkkuudella jo parin kuukauden ajan. Hyvä juttu, kai tämä tästä etenee!

Aikuisia ja lapsia

Olen 31-vuotias helsinkiläinen nainen ja elän onnellisessa parisuhteessa toisen naisen kanssa. Elämäni tuntuu vihdoin olevan sellaista, mistä olin nuorempana haaveillut. Meillä on kaunis, avara koti juuri oikeassa kaupunginosassa. Minulla on mielenkiintoinen työpaikka ja puolisollani oma yritys. Minulla on myös kesken olevat yliopisto-opinnot ja harrastuksia, ystävämme ovat mahtavia ja kotona odottaa pehmeä ja mukavuudenhaluinen villakoira.

Minulle ja puolisolleni on jo pitkään ollut selvää, että haluamme omia lapsia - näin oli kumpikin miettinyt tahollaan jo ennen tapaamistamme. Nyt, vuoden taas kerran vaihduttua, olemme valmiita aloittamaan perheen perustamisen yhdessä. Itse olen pian 32-vuotias eikä puolisoni ole minua yhtään nuorempi.

Innolla, jännityksellä ja vähän pelollakin odotamme mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Millaiseen ratkaisuun päädymme lapsen biologisen isän suhteen? Onnistuuko raskaaksi tuleminen heti, joskus vai ei koskaan? Millaisia tunteita sosiaalinen äiti käy läpi projektin aikana? Joudummeko kohtaamaan jotain erityisiä haasteita perhemuotomme takia? Miten tämä kaikki vaikuttaa parisuhteeseemme? Saammeko varmasti terveen vauvan? Miten työelämän ja vauvan yhteensovittaminen onnistuu? Mikä sen nimeksi laitetaan? Missä on lähin Steiner-päiväkoti?!

Perustin tämän blogin purkaakseni ajatuksiani ja tunteitani - ja puhuakseni ääneen myös niistä vaikeista asioista, joista yleensä kerrotaan muille vain humalassa saunassa.