En tiedä miten tämän kirjoituksen aloittaisin. En ole saanut kirjoitettua mitään pitkään aikaan. Varmaan moneen kuukauteen! Laitan nyt asiat johonkin järjestykseen ja kerron. Lapsenhankintaprojektimme yllätti meidät molemmat muuttumalla todella nopeasti vaiheesta ”kyllähän raskaaksi tulemisessa voi tässä iässä mennä helposti vuosikin” vaiheeseen ”miten helvetissä voi olla nyt jo raskaana!”.
Siis raskaana! Se onnistui ihan heti! Miten uskomatonta! No,
yllätys oli tietysti maailman iloisin. Kumpikaan meistä ei uskaltanut odottaa,
että asiat kävisivät näin äkkiä. Raskaustestin plussan jälkeen minut yllätti
toinenkin asia, nimittäin se, että en halunnut tai uskaltanut kertoa plussasta oikein
kenellekään. Ajatus siitä, että kirjoittaisin uutisen blogiini tai edes
kertoisin siitä lähimmille ystävilleni tuntui painostavalta. Jotenkin raskausuutinen
on niin henkilökohtainen asia, että sen tahtoo pitää jonkin aikaa ihan
itsellään. Ja totutella ajatukseen siitä, että nyt raskaus onkin todellisuutta.
Vaikka sitä ei näe eikä huomaa vielä kukaan, niin siellä se silti on. Lisäksi raskauden
toteamisen jälkeen järkytyksen ja yllätyksen lisäksi sisuksiin hiipii yhtäkkiä
uusikin tunne: pelko siitä, että kaikki ei menekään hyvin. Vaikka en muissa
asioissa olekaan taikauskoinen, alkoi tuntua turvallisemmalta, ettei uutista
kerro heti kenellekään.
Hedelmöittyminen onnistui siis toisella inseminaatiokerralla
ja raskaus sai alkunsa. Huimaa. Ja nyt ollaan menossa tässä vaiheessa, jota
kutsutaan aiheellisesti odottamiseksi. Eli odotettavissa meillä päin: kuukausikaupalla
ODOTTAMISTA.