Vaatteita, tavaroita, tarvikkeita, sänkyjä...

Kaikkea pitää yhtäkkiä hankkia, kun perheeseen on tulossa vauva. Ennen ajattelin, että vauvakrääsä, siinäpä taas vähemmän tasapainoiset ajautuvat shoppailukierteeseen ja maailma vielä kaiken huipuksi tuhoutuu kaikesta kertakäyttökultturista.

No, nyt voin kertoa juuri saamaani ensikäden tietoa asiasta. Ensimmäistä (ja ehkä myöhemminkin?) lasta odottaessa voi nimittäin tulla sellainen mieletön valmistautumisen tarve, jota ei kaikki äitiys-, raskaus- ja vauvakirjat luettuaan osaa toteuttaa enää muulla tavoin, kuin ostamalla KAIKKEA. Olen huomannut. Ja onhan se tietysti osin järkevääkin, koska KAIKKEA pitää taloudesta synnytyksen jälkeen löytyä.

Mutta käytännöllisen varutumisen lisäksi tässä tulevalle vauvalle hamstraamisessa on filosofinen piirre: se, että yrittää kaikin keinoin valmistautua tilanteeseen, johon ei oikeasti voi mitenkään valmistautua. Oman epävarmuutensa saa hälvennettyä hetkeksi kannellessaan uutta body-puolipotkarisettiä pussissa ostoskeskuksesta kotiin. Minulla on aina hetken vähän turvallisempi olo, kun olen saanut hankittua turvakaukalon, toppahaalarin tai kypärämyssyn. Tuntuu kuin sen mittainen pätkä tulevaisuutta olisi jotenkin siloiteltu edellämme.

Ja onneksi maailman tuhoutumista on helppo välttää vauvatavaraa ostaessa. Taitaa nimittäin olla enemmän sääntö kuin poikkeus hankkia ensikama käytettynä. Niin kuin tämä Ruskovillan silkkinen myssy, joka taisi olla ensimmäinen ostokseni tähän aihepiiriin liittyen.

Vauvaunia

On kiinnostavaa seurata tätä prosessia, joka minussa itsessäni on käynnistynyt. Lapsen vanhemmaksi tulemisen prosessia. Se on varmaan käynnistynyt jo kauan aikaa sitten jossain tietoisuuteni hämärissä nurkissa, mutta siellä se on lymyillyt ihan huomaamattomana. 

Mitä lähemmäs vauvan syntymä nyt tulee, sitä paremmin huomaan minussa tapahtuvat muutokset. Muistan kun teimme päätöksen inseminaatioiden aloittamisesta. Silloin tuntui kummalliselta puhua vauvasta. Tuntui mukavammalta puhutella tulevaa lasta vähän etäisemmin, ehkä vähän humoristisesti perillisenä tai sikiönä tai jotenkin kiertää koko asia puhumalla pikkuvaatteiden ostelusta. 

Kun yhtäkkiä olimmekin raskaana, luin ahnaasti raskausviikkoselostuksista miten kaikki tapahtuu: milloin alkio muuttuu sikiöksi ja milloin keskenmeno muuttuu ennenaikaiseksi synnytykseksi. Vähän kerrallaan alkoi tuntua siltä, että sikiö tosiaan muuttuu jossain vaiheessa vauvaksi. Syntyy. Ja sitten meillä on vauva. Raskaus ei tuntunut enää projektilta, joka päättyy laskettuun aikaan vaan lapsen saaminen alkoi hahmottua projektina, jonka suunnitteluvaihe kestää laskettuun aikaan asti ja tositoimet alkavat sen jälkeen.

Aloin nähdä jossain vaiheessa unia vauvasta ja olen nähnyt niitä paljon. Jossain unessa vauvalla oli pitkä kirahvin kaula ja toisessa unessa syötin vauvalle tuttipullolla maitokahvia. Unista tiedän, että vanhemmaksi kasvamisen prosessi on aktiivisesti käynnissä, siellä ne ajatukset ja tunteet totuttelevat uuteen tilanteeseen ja luovat sidettä vielä syntymättömään perheenjäseneen.

On ollut jotenkin helpottavaa tajuta, että vauvan saaminen ja rakastaminen tosiaan on prosessi. Ei se käykään niin, että vauva syntyy yllätyksenomaisesti ja on heti maailman ihanin ja tärkein asia. Raskausaika on totuttelua tulevaan, pikkuhiljaa. Vauva valtaa ajatuksia raskauden edetessä yhä enemmän ja enemmän. Ja sittenkään ei tule valmista, vaan prosessi jatkuu syntymän jälkeen.

Elämä on sellaista, että koskaan ei tule ihan valmiiksi. Sen kun muistaisi niillä hetkillä, kun tuntuu, että pitäisi olla jo valmis.