Vauvaunia

On kiinnostavaa seurata tätä prosessia, joka minussa itsessäni on käynnistynyt. Lapsen vanhemmaksi tulemisen prosessia. Se on varmaan käynnistynyt jo kauan aikaa sitten jossain tietoisuuteni hämärissä nurkissa, mutta siellä se on lymyillyt ihan huomaamattomana. 

Mitä lähemmäs vauvan syntymä nyt tulee, sitä paremmin huomaan minussa tapahtuvat muutokset. Muistan kun teimme päätöksen inseminaatioiden aloittamisesta. Silloin tuntui kummalliselta puhua vauvasta. Tuntui mukavammalta puhutella tulevaa lasta vähän etäisemmin, ehkä vähän humoristisesti perillisenä tai sikiönä tai jotenkin kiertää koko asia puhumalla pikkuvaatteiden ostelusta. 

Kun yhtäkkiä olimmekin raskaana, luin ahnaasti raskausviikkoselostuksista miten kaikki tapahtuu: milloin alkio muuttuu sikiöksi ja milloin keskenmeno muuttuu ennenaikaiseksi synnytykseksi. Vähän kerrallaan alkoi tuntua siltä, että sikiö tosiaan muuttuu jossain vaiheessa vauvaksi. Syntyy. Ja sitten meillä on vauva. Raskaus ei tuntunut enää projektilta, joka päättyy laskettuun aikaan vaan lapsen saaminen alkoi hahmottua projektina, jonka suunnitteluvaihe kestää laskettuun aikaan asti ja tositoimet alkavat sen jälkeen.

Aloin nähdä jossain vaiheessa unia vauvasta ja olen nähnyt niitä paljon. Jossain unessa vauvalla oli pitkä kirahvin kaula ja toisessa unessa syötin vauvalle tuttipullolla maitokahvia. Unista tiedän, että vanhemmaksi kasvamisen prosessi on aktiivisesti käynnissä, siellä ne ajatukset ja tunteet totuttelevat uuteen tilanteeseen ja luovat sidettä vielä syntymättömään perheenjäseneen.

On ollut jotenkin helpottavaa tajuta, että vauvan saaminen ja rakastaminen tosiaan on prosessi. Ei se käykään niin, että vauva syntyy yllätyksenomaisesti ja on heti maailman ihanin ja tärkein asia. Raskausaika on totuttelua tulevaan, pikkuhiljaa. Vauva valtaa ajatuksia raskauden edetessä yhä enemmän ja enemmän. Ja sittenkään ei tule valmista, vaan prosessi jatkuu syntymän jälkeen.

Elämä on sellaista, että koskaan ei tule ihan valmiiksi. Sen kun muistaisi niillä hetkillä, kun tuntuu, että pitäisi olla jo valmis.

Varhaisultra

Varhaisultrassa, eli ihan raskauden alussa tehtävässä ultraänitutkimuksessa, käyminen on turhaa. Sitä ei mikään kunta tarjoa kenellekään, vaan varhaisultraan päästäkseen pitää olla valmis maksamaan lysti kokonaan itse. Meidän tapauksessamme 190 euroa. Lääkäri, joka ultrauksen meille suoritti, sanoi että normaalisti alkaneessa raskaudessa varhaisultrassa käyminen on muuten ihan turhaa ja lisäksi hysteeristä.
Silti kaikki tuntemani odottajat ovat käyneet varhaisultrassa. Eli taidan siis tuntea aika hysteerisiä ihmisiä.Tai no, ehkä alkion ultraaminen on lääketieteelliseltä kannalta turhaa, mutta kyllä se odottajien psyykkistä vointia helpottaa. Hetkeksi. Pienen möntin ruudulla nähtyään voi nimittäin hetken olla vähemmän huolissaan. Siellä se näkyy, joten siellä se on. Mitään salakavalaa keskenmenoa ei ole huomaamatta tapahtunut, eikä sydän ole pysähtynyt. Siellä se on. Tai siis oli ainakin äsken!

Tämän ikäisenä alkio on 9-14 mm pitkä, buranan kokoinen.

Yrittämisestä odottamiseen eli RASKAANA!

En tiedä miten tämän kirjoituksen aloittaisin. En ole saanut kirjoitettua mitään pitkään aikaan. Varmaan moneen kuukauteen! Laitan nyt asiat johonkin järjestykseen ja kerron. Lapsenhankintaprojektimme yllätti meidät molemmat muuttumalla todella nopeasti vaiheesta ”kyllähän raskaaksi tulemisessa voi tässä iässä mennä helposti vuosikin” vaiheeseen ”miten helvetissä voi olla nyt jo raskaana!”.

Siis raskaana! Se onnistui ihan heti! Miten uskomatonta! No, yllätys oli tietysti maailman iloisin. Kumpikaan meistä ei uskaltanut odottaa, että asiat kävisivät näin äkkiä. Raskaustestin plussan jälkeen minut yllätti toinenkin asia, nimittäin se, että en halunnut tai uskaltanut kertoa plussasta oikein kenellekään. Ajatus siitä, että kirjoittaisin uutisen blogiini tai edes kertoisin siitä lähimmille ystävilleni tuntui painostavalta. Jotenkin raskausuutinen on niin henkilökohtainen asia, että sen tahtoo pitää jonkin aikaa ihan itsellään. Ja totutella ajatukseen siitä, että nyt raskaus onkin todellisuutta. Vaikka sitä ei näe eikä huomaa vielä kukaan, niin siellä se silti on. Lisäksi raskauden toteamisen jälkeen järkytyksen ja yllätyksen lisäksi sisuksiin hiipii yhtäkkiä uusikin tunne: pelko siitä, että kaikki ei menekään hyvin. Vaikka en muissa asioissa olekaan taikauskoinen, alkoi tuntua turvallisemmalta, ettei uutista kerro heti kenellekään. 

Hedelmöittyminen onnistui siis toisella inseminaatiokerralla ja raskaus sai alkunsa. Huimaa. Ja nyt ollaan menossa tässä vaiheessa, jota kutsutaan aiheellisesti odottamiseksi. Eli odotettavissa meillä päin: kuukausikaupalla ODOTTAMISTA.